Miten kirjoittaa maalauksesta? Tai miten ylipäätään maalata?
En pysty kiertämään tätä kysymystä Juhani Tuomisen (s. 1949) näyttelyn kohdalla. Koen olevani satunnaismaalari ensimmäisestä veistoksesta lähtien, siis vuodesta 2003. Jo ennen sitä seinä nousi pystyyn asetelmia, ihmisiä ja interiöörejä dokumentoidessa. Katosi suhde maalaukseen kielenä ja tekona. Maalarina operoin kaksiulotteisella pinnalla, eikä maailma loputtomasta jynssäämisestä huolimatta kiinteytynyt kankaalle sellaisena kuin sen näin ja koin. Karkasin ongelmaa veistämällä.
Tuominen puhui samankaltaisesta maalarin kriisistä, jossa asetelmamaalauksen mieli katosi prosessin aikana. Vaikka, tai koska aihe oli käden ulottuvilla, se muuttui käsittämättömäksi. Lääkkeeksi hän kokeili konstruktivistista lähestymistapaa, abstraktiota ja pintaan keskittyvää pop-taidetta. Lopulta, 80-luvun alussa tapahtui paluu esittävään maalaukseen. Aihe oli roskakori.
Samoihin aikoihin löytyi Roomaan suuntautuneen matkan sivupolkuna Istanbul, sen muurit ja haudat, Türbet.
Vuosien varrella suhde Istanbuliin ja Turkkilaiseen kulttuuriin syveni. Maalaus etsi tapaa välittää kokemuksia tästä kaikesta: Musiikista, hiljaisuudesta, valosta ja tilasta, akustiikasta ja rytmistä. Löytyi pikkuhiljaa kieli, joka ensisilmäyksellä saattaa näyttää abstraktilta muttei ole sitä.
Sattuma ja vahinko. Tässä sanapari, joka toistui kun puhuimme puhelimessa. Sattumalta silmiin osui roskakori aiheeksi. Vahingossa vei matka Istanbuliin.
Maalari tietää, että ilman näitä kahta jämähtää urilleen ja tylsistyy. Maalaaminen on kokemusten tutkimista, mutta myös löytöjen varaan rakentelua, kokeilua, ja sitä siunattua sattumaa. Yksi asia johtaa toiseen, ja kolmanteen. Jälkikäteen voi näyttää siltä, että tie on ollut suora ja projekti alusta alkaen selkeä.
Mietin miten maalarit päätyvät samankaltaisesta tilanteesta niin erinäköisiin lopputuloksiin. Miten olisin itse reagoinut Istanbulin ylitsepursuavuuteen, tai sen moskeijoiden hiljaisuuteen?
Sitä en voi tietää. Sattumalta jäin tänne, löysin tekstiilin. Sivupolusta tuli pääasiallinen työ.
Maalaaminen on reagoimista. Se on syvästi sidoksissa siihen mitä tapahtuu. Maalausta ei voi ajatella olevaksi, se on maalattava. Tuomisen reaktio toisaalta Istanbuliin, toisaalta ympärillä työskentelevien kollegoiden töihin, ja tietenkin elämään noin yleensä, saattoi aikaan näitä maalauksia. Ne välittävät tarkkoja kokemuksia yksittäisistä haudoista, muistoja kokonaisten kaupunginosien tunnelmista, taksim-rytmeistä tai sääolosuhteista. Mutta ennen kaikkea ne ovat maalauksia, aivan tietyn maalarin keino välittää meille mikä maailma on.
Ministudiossa on esillä kuvataiteilja Katariina Guthwertin Meksikon muistoihin perustuvia keramiikkaveistoksia.
Pauliina Turakka Purhonen
kuraattori
