Milla Toivanen

marraskuu 2021

taidemaalari Milla Toivanen

Vuonna 1996 aloitin opinnot Kuvataideakatemiassa, ja samalla luokalla aloitti myös Milla Toivanen (s.1972). Toivanen ei ollut silloinkaan maalarina untuvikko - vaan jo aika pitkällä. Näkemyksiä maalauksesta riitti. Katselin pelonsekaisella kunnioituksella hänen töitään ja kuuntelin suu auki puhetta maalauksesta.

Tämä on varmasti vaikein teksti minkä olen lyhyen kuraattorikauteni aikana kirjoittanut. Osittain se johtuu alkuasetelmasta, osittain siitä, että olen rakastanut Toivasen maalauksia vuosikausia.

Läsnäolo. Siinä sana, joka on toistunut keskusteluissa vuosien varrella lukemattomia kertoja. Onko sitä maalauksessa vai ei? Onko maalaus kuolleena syntynyt, tai kuolleeksi hinkattu, vai onko siinä säilynyt tuntu maalarista, tai ehkä ennemminkin onko siinä maalauksen tapahtuma, sen syntyhetki edelleen vireillä?

Välillä olen katsonut tästä sivuun ja ajatellut, että työtähän se on, maalaaminen, siinä missä muukin työ. Siinä missä veistäminen. Mutta toisaalta on niin, että ellei maalausta oliona kunnioita sitä tehdessä, ellei sitä kuuntele herkällä korvalla, ellei siltä opi, se muuttuu ahtaaksi eikä päästä maalaria, saatikka katsojaa sisäänsä.

Galleria Liven näyttelyyn Milla Toivanen on tuonut ihan uusia ja vähän vanhempia maalauksia. Suurin osa niistä on suhteellisen pienikokoisia, mutta maalin liike on villiä. Sen on oltava. Siveltimen on oltava liikkeessä, maalauksen on synnyttävä tässä ja nyt. Tärkeintä on antautua maalaamisen prosessille, olla sotkeutumatta sivuseikkoihin, pidettävä epäolennaisuudet poissa mielestä. Tai mielessä, muttei jarruna maalin ja kankaan välissä. Keskittymisen on oltava herpaantumatonta. Sitten voi maalata mitä vain esimerkiksi Apinan mustaksi tähdeksi tai Velazquesin hovineitoja. Irvistäviä kasvonosia. Kierrättää kuvia, tai heittää ilmoille uusia. Ei niin etteikö kuvalla olisi väliä, sillä nimenomaan on. Sen on oltava niin tärkeä, ja niin väljä että se antaa maalarille täyden vapauden keskittyä maalaamiseen.

Ihanne, tai ehkä Toivasen kohdalla voisi sanoa ehdoton vaatimus on, että maalaus tekee maalarinsa. On heittäydyttävä työhön, kaikella sillä voimalla, tahdolla ja herkkyydellä mitä pakasta löytyy. On löydettävä kunkin maalauksen kohdalla oman kykyjensä rajat, ja ylitettävä ne.

Ministudiossa on kuvataiteilija Jesse Avdeikovin (s.1986) kirjontatöitä. Pisto kerrallaan rakentuvat työt ovat ehjiä, välillä hullunkurisia pieniä maailmoja. Hassuudestaan huolimatta niitä leimaa jonkinlainen surumielisyys. Pidetään kiinni, käsitellään jotakin raskasta, käteen sopivassa mittakaavassa.

Pauliina Turakka Purhonen

kuraattori