Mielipide: Pitäisikö Suomessakin velvoittaa työnantajia työllistämään erityistä tukea tarvitsevia?

Suomalaisessa työllisyyspolitiikassa ja julkisissa työllisyyspalveluissa on perinteisesti painotettu työnhakijoiden osaamisen, työnhakuvalmiuksien ja aktiivisuuden vahvistamista. Työnantajillekin on tarjolla palveluja ja tukia, mutta keskustelu työn kysynnän kasvattamisesta on jäänyt vähäisemmäksi. Pitäisikö Suomessa keskustella nykyistä enemmän myös siitä, miten työnantajia voitaisiin kannustaa avaamaan työpaikkoja erityistä tukea tarvitseville työntekijöille?

Erityistä tukea tarvitsevien työvoiman kysynnän kasvattamista puoltavat taloudelliset argumentit. Etelä-Karjalan hyvinvointialue vertasi suuntaa antavassa laskelmassaan 40 vammaispalvelujen asiakkaan työllistämisestä ja työtoiminnasta julkiselle taloudelle aiheutuvia kustannuksia. Työllistämisen laskennalliseksi nettokustannukseksi arvioitiin noin 238 000 euroa vuodessa, kun työtoiminnan kustannuksiksi arvioitiin noin 1,2 miljoonaa euroa. Laskelmassa huomioitiin eri julkisille toimijoille kohdistuvia kustannuksia ja hyötyjä, kuten palkkatuki, työhönvalmennus, kuljetukset, asumistuki ja verotulot.

Suomessa erityistä tukea tarvitsevien ihmisten toimeentuloa ja työllistymistä on tuettu ennen kaikkea sosiaaliturvan, palvelujen ja työnantajille maksettavien tukien avulla. Suomalaisessa mallissa työnantajien osallistuminen erityistä tukea tarvitsevien työllistämiseen perustuu kuitenkin pitkälti vapaaehtoisuuteen, kun taas eräissä EU-maissa työnantajille on tämän lisäksi asetettu lakisääteisiä velvoitteita vammaisten henkilöiden työllistämiseksi. Vammaisten henkilöiden työllistämiseen velvoittavia malleja on käytössä muun muassa Saksassa, Ranskassa, Itävallassa, Espanjassa ja Alankomaissa.

Saksassa työnantajan, jolla on vuosittain keskimäärin vähintään 20 työpaikkaa, on työllistettävä vaikeasti vammaisia henkilöitä vähintään viidellä prosentilla työpaikoista. Täyttämättömistä paikoista maksetaan porrastettua korvausmaksua. Ranskassa vähintään 20 työntekijän yksityisiä ja julkisia työnantajia koskee kuuden prosentin työllistämisvelvoite. Henkilöstömäärä lasketaan vuotuisena kokoaikaiseksi muunnettuna keskiarvona. Jos velvoite ei täyty, työnantaja maksaa vuotuisen maksun. Itävallassa vähintään 25 työntekijän työnantajan on työllistettävä yksi laissa määriteltyyn ryhmään kuuluva vammainen henkilö jokaista 25 työntekijää kohden. Täyttämättömistä paikoista peritään kuukausittainen korvausmaksu.

Espanjassa vähintään 50 työntekijän julkisten ja yksityisten yritysten henkilöstöstä vähintään 2 prosenttia on oltava vammaisia työntekijöitä. Yritys voi saada velvoitteesta määräaikaisen poikkeuksen vain laissa määritellyillä perusteilla. Tällöinkin sen on toteutettava korvaavia toimia, kuten hankittava palveluja vammaisten erityistyöllistämiskeskukselta tai rahoitettava vammaisten henkilöiden työllistymistä edistävää toimintaa.

Alankomaissa valtio ja työmarkkinajärjestöt sopivat vuonna 2013 yhteensä 125 000 uuden työpaikan luomisesta työrajoitteisille ihmisille vuoden 2026 alkuun mennessä. Tavoitteesta 100 000 työpaikkaa osoitettiin yksityiselle sektorille ja 25 000 julkiselle sektorille. Työnantajia tuetaan muun muassa palkkakustannusten kompensaatiolla ja työpaikan mukauttamiseen liittyvillä tukimuodoilla. Sopimukseen liittyy myös lakisääteinen kiintiöjärjestelmä, joka voidaan ottaa käyttöön, jos sovitut tavoitteet eivät täyty. Erityisesti Alankomaiden mallin tulokset ovat olleet lupaavia. Malli on lisännyt kohderyhmään kuuluvien työpaikkoja, vaikka kokonaistavoitetta ei ollut vielä saavutettu. UWV:n alustavan seurantatiedon mukaan vuoden 2025 kolmannella neljänneksellä työpaikkoja oli syntynyt vertailutilanteeseen nähden 92 451 lisää.

Emme esitä, että Suomeen pitäisi kopioida sellaisenaan jonkin toisen maan kiintiömalli tai rakentaa uutta raskasta lainsäädäntöä. Alankomaiden esimerkki osoittaa, että keskustelu voi alkaa myös valtion, työnantajien ja työmarkkinajärjestöjen yhteisestä tavoitteesta. Suomella on vahva sopimisen ja keskinäisen luottamuksen perinne. Voisiko se tarjota pohjan keskustelulle mallista, jossa valtio, työnantajat ja työmarkkinajärjestöt asettaisivat yhteisen, mitattavan työllistämistavoitteen sekä sopisivat työnantajien tarvitsemasta tuesta ja tulosten seurannasta? Olisiko tällainen vuoropuheluun ja yhteiseen vastuuseen perustuva lähestymistapa Suomessa selvittämisen arvoinen?

Kirjoittajana Liven toimitusjohtaja Marja Pajulahti