Laki yhdenvertaisuudesta pyrkii mahdollistamaan yhdenvertaiset työmahdollisuudet kaikille, myös eri tavoin vammaisille ja muille erityistä tukea tarvitseville. Lainsäädäntö velvoittaa työnantajia tekemään kohtuullisia mukautuksia työolosuhteisiin, jotta fyysiset tai psyykkiset rajoitteet eivät estäisi työllistymistä. Samoin YK:n vammaisyleissopimus velvoittaa turvaamaan vammaisten oikeudet kaikilla hallinnonaloilla. Lainsäädännön velvoittavuudesta huolimatta lakia sovelletaan käytännössä vain harvoin, koska suuri osa vammaisista henkilöistä ja muista erityistä tukea tarvitsevista henkilöistä jää työelämän ulkopuolelle.
Kehitysvammaliiton mukaan vain noin 500–600 henkilöä tekee työsuhteista palkkatyötä. Samaan aikaan Suomessa on kymmeniä tuhansia työikäisiä vammaisia henkilöitä, jotka olisivat kykeneviä tai halukkaita työelämään, mutteivat ole sinne syystä tai toisesta päässeet. Osa heistä ei pysty palkkatyöhön, mutta siitä huolimatta työhön kykenevien osuus on aliedustettuna. Kun tähän päälle luetaan myös he, jotka ovat esimerkiksi neurokirjon tai muun psyykkisen ominaisuuden vuoksi työelämän ulkopuolella, määrä kasvaa merkittävästi. Kansantalouden näkökulmasta vammaisten ja muiden erityistä tukea tarvitsevien alhainen osallistuminen työelämään merkitsee hukattua työvoimapotentiaalia ja menetettyjä veroeuroja.
Yhtenä syynä matalaan työllisyysasteeseen on se, että monilta työnantajilta puuttuu tietoa ja kokemus vammaisten ja muiden erityistä tukea tarvitsevien työllistämisestä. Ilman konkreettista ymmärrystä siitä, miten mukautuksia voisi toteuttaa ja mitä hyötyä monimuotoisuus tuo työyhteisöön, työnantajat eivät useinkaan näe mahdollisuuksia näiden ryhmien palkkaamisessa. Osa kokee myös välitöntä syrjintää, koska heidän kyvykkyytensä ja potentiaalinsa arvioidaan ennakkoasenteiden perusteella. Monilla työnantajilla on vinoutuneita käsityksiä siitä, mitä vammaisuus tai erityistarpeet tarkoittavat työelämässä, ja nämä ennakkoluulot voivat johtaa siihen, että kyseisiä henkilöitä ei edes harkita työnhakijoina. Samat asenteet vammaisista ihmisistä toistuvat yhteiskunnan muillakin osa-alueilla.
Ratkaisuna tähän tilanteeseen tulee lisätä tietoisuutta ja koulutusta työnantajille vammaisten ja muiden erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden työllistämisen mahdollisuuksista ja hyödyistä. Monimuotoiset työyhteisöt rikastuttavat esimerkiksi tuote- ja palvelukehitystä, mikä voi johtaa innovatiivisempiin ratkaisuihin. Tämä on tärkeää, sillä myös asiakkaiden tarpeet ovat usein moninaisia ja vaativat monipuolista lähestymistapaa. Työllisyyden kannalta on myös olennaista purkaa asenteellisia ennakkoluuloja ja lisätä vammaisten ihmisten representaatiota kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.
Ilman näitä muutoksia lainsäädännön hyvät pyrkimykset jäävät toteutumatta, eivätkä vammaiset ja muut erityistä tukea tarvitsevat ihmiset pääse yhdenvertaisesti työelämään. Työllisyyskeskustelun tulee keskittyä siihen, miten voimme purkaa esteitä ja rakentaa työelämää, joka on aidosti avoin kaikille – riippumatta taustoista tai erityistarpeista. Kysymys kuuluukin: edistämmekö vain rajallista normaaliuden käsitettä vai avaammeko keskustelun laajemmalle monimuotoisuuden hyväksymiselle? Työelämän inklusiivisuus ei tarkoita vain lakipykäliä esteettömyydestä, vaan myös aktiivista halua muuttaa rakenteita ja asenteita niin, että jokainen voi löytää paikkansa ja tuntea olevansa arvostettu omana itsenään.
Kirjoittajina Liven toimitusjohtaja Marja Pajulahti ja Riesa Consultativen työelämäasiantuntija Anni Kyröläinen.
